Sivut

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Viime viikon valmennukset ilman satulaa



Pääsin viime viikolla ihan kahteen otteeseen Karon valmennuksiin. Maanantaina autossa Karo ehdotti, että mitä jos mentäisiin ilman satulaa koko valkka. Ensin olin hiukan sitä vastaan, ajattelin että ei siellä selässä jaksa roikkua. Yleisesti ottaen menen tosi vähän ilman satulaa, vain silloin kun  Kakutilla on kevyempi päivä tai muuta vastaavaa. Nyt sitten Karon suostuttelun jälkeen kiipesin selkään ilman satulaa. Kuvat, joissa on satulahuopa, ovat perjantailta ja kuvat joissa ei, ovat maanantailta. Huomasin myös vasta kuvia saadessani, että minulla on samat vaatteet päällä molempina päivinä, mutta ehkä tallilla se on ihan sallittua. Kaikista kuvista siis ylistystä ja kiitosta Karolle.


Visuaalista presentaatiota siitä, miten yleensä ratsastan 



Maanantaina aloitettiin alkuverkat ympyröillä ja lähdettiin heti tekemään töitä taivutusten ja asetusten kanssa. Sain oikeasti ratsastaa tosi paljon sisäpohkeella, sillä nyt se haluttiin rehellisesti läpi. Huomasin heti alusta, että kun laitoin kaiken huomioni ratsastamiseen ja keskityin hevoseen, pääsin vaikuttamaan siihen todella kivasti. Myös se fakta, että minulla ei ollut satulaa ollenkaan, tuntui jopa helpottavan istunnalla ratsastamista. Kakutin satula on ihan normaali, yksinkertainen yleissatula, mutta nyt oikeasti huomasin kuinka eri tavalla istun siinä verrattuna siihen, kun satulaa ei ole. Sain myös jalat ympärille ja tajusin itsekin käyttäväni lihaksiani tehokkaammin hyödykseni. Mielenkiintoista ja silmiä avaavaa. Mielessäni ei kertaakaan käynyt sellainen, että jään sinne vain roikkumaan ja istumaan selkään, vaan panostin ratsastamiseeni. Minulla oli molemmissa valmennuksissa motivaatio kohdallaan ja uskon sen johtuvan vahvasti siitä, että näin kuinka hyvin sain Kaapon liikkumaan ja tekemään mitä siltä toivoin. Ihan sellainen fiilis, että en enää koskaan ratsasta satulalla tämän kanssa. 

Molempina päivinä teimme laukassa pohkeenväistöjä (lue: yritimme tehdä, koska tämän kanssa tyydyttiin siihen että yrittää, koska aikaisemmin ei olla väistelty laukassa) niin, että käänsin sisäuralle lyhyellä sivulla ja väistin takaisin uralle. Varsinkin oikeassa tuntui "rynnivän" takaisin uralle omia vauhtejaan, ja sain pitää ulkoa aika kiinni siinä vaiheessa. Saatiin onneksi siihenkin ihan hyviä pätkiä, vaikkakin vasempaan tuntui kulkevan viesti perille tehokkaammin. Perjantaina lähdettiin sitten vähän leikkimään laukanvaihtojen kanssa. Olen siis laukanvaihtoja tämän kanssa yrittänyt räpeltää viime vuonna elo-syyskuussa itsekseni, mutta kuten sanoin, räpeltämistä se oli. Meillä oli tällä kertaa apuna puomit niin, että suunta vaihtui koko ajan kahdeksikolla. Puomin päällä tarkoitus siis vaihtaa. Tästä saatiinkin sitten pojalle kunnon kriisi aikaan, sillä puomille se olisi mieluiten rynninyt ja sitten jäi tiettyyn kulmaan hyppimään, pukittelemaan ja stoppaamaan. Puhuttiin Karon kanssa siitä, että olen todennäköisesti liian usein pysäyttänyt sinne vauhdista, kun ponilla alkaa päässä kiehua tai muuta. Tästä seurauksena se on oppinut siihen että menee kulmaan kiukuttelemaan ja pyörimään.  Muutettiin sitten hetkeksi tehtävää niin, että tullaan kulma ravissa ja ennen puomia nostetaan laukka. (tultiin siis tälle puomille oikeassa kierroksessa, ja pari metriä ennen puomia nostan vasemman laukan, sillä siihen suuntaan jatketaan) Lopuksi päätin antaa sen laukata kulman ohi kun alkoi rauhoittumaan, mutta kauhealla tarmolla ratsastin koko ajan ulkoapuja, jotta saisin rajattua tarkasti sen, mikä suunta ja tie meillä oli. 
Viime aikoina ongelmana on tuntunut olevan varsinkin oikeassa kierroksessa se, että Kakut alkaa puskemaan ulos tai jopa pukittamaan jos jää liikaa sisäohjaan kiinni tai unohtaa ratsastaa ulkoavuilla. Varsinkin ulkopohkeen merkitys on ollut todella suuri. Ohjaa kyllä saa ja pitääkin tämän kanssa käyttää, mutta olen saanut paljon keskittyä siihen, että käteni pysyy mahdollisimman vakaana. Toisaalta se on hyväkin asia, että Kakut laittaa minut oikeasti ratsastamaan ja ajattelemaan montaa asiaa yhtä aikaa uudesta perspektiivistä. 










Kuten sanottu, se miten ratsastan pohkeella on ollut nyt tapetilla. Ei pelkästään hevosen osalta, mutta saan myös kuulla Karon ihmettelyjä siitä, onko minulla jalkoja ollenkaan vai ovatko ne vain vapaamatkustajan roolissa. Sen lisäksi, olen myös itse alkanut kiinnittämään pohkeenkäyttööni entistä enemmän huomiota. Olen siinä vaiheessa ratsastajana, että tukeudun vielä ohjaan enemmän kuin haluaisin myöntää. Riparilla ollessani ratsastuksenopettajamme sanoi minulle jotain, mitä olen vasta nyt alkanut sisäistämään ja soveltamaan omassa ratsastuksessani. "Hevosta ratsastetaan 20% ohjalla, 80% istunnalla ja pohkeella" Kerran aikaisemmassa valmennuksessa alkuvuodesta, Karo laittoi minut ratsastamaan pitkällä ohjalla raviympyröitä, ja oloni oli kirjaimellisesti kädetön. Toivonkin nyt, että pääsisin edes siihen vaiheeseen, jossa ratsastan 50% ohjalla ja 50% pohkeella ja istunnalla. Mutta kehitystä tapahtuu kun kehitystä tapahtuu, pitää vain jaksaa harjoitella. 




sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Ajatuksia alkuvuodesta (1/4 2019)

Ensinnäkin haluan kiittää vastaanotosta, jonka viimeisin postaukseni on saanut. Se, että sanomani herättää keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin minulle kasvotustenkin, on ollut mukavaa. Palaute, mitä olen saanut ja saan, merkitsee minulle paljon ja olen aina valmis kuulemaan erilaisia mielipiteitä. On hienoa huomata, että niin monet pitivät postauksesta ja halusivat sen vielä minulle kertoa. Kyseinen postaukseni opintomahdollisuuksistani on myös tähän mennessä luetuin postaukseni. Kiitos.





Ensimmäinen neljännes on jo tästäkin vuodesta kulunut, joten ajattelin koota muutaman tärkeän jutun ja ajatuksen tähän alkuvuoteen liittyen postaukseksi. 

Aloitin kesätyönhaun jo tammikuussa, sillä halusin kovasti päästä johonkin kesätöihin. Hain tuolloin Mäntsälän Tokmannille ja S-markettiin Tutustu työelämään & Tienaa-työharjoitteluun kahden viikon jaksolle. Tokmannille toimitettiin sähköiset hakemukset, S-marketille vein paperisena kassalle ja soitin perään myymäläpäällikölle varmistuakseni siitä, että paperini pääsi perille. Viime viikolla sain sähköpostia S-marketilta, jossa luki, että he haluavat kutsua minut haastatteluun. Soitin sinne seuravana päivänä ja sain haastatteluajan tämän viikon tiistaille. Ennen haastattelua keräilin tet- ja työtodistuksiani kaikkialta, voidakseni viedä ne mukanani haastatteluun. He pyysivät myös viimeisintä koulutodistustani, joka minun tapauksessani oli ysiluokan välitodistus, jonka sain helmikuussa. 

Ensimmäinen "työhaastatteluni" oli muistaakseni kuudennella luokalla, kun meitä haastateltiin Yrityskylää varten. Itse halusin olla joko kampaaja tai lehden valokuvaaja, ja niihin tehtäviin hainkin. Yrityskylä on tosiaan pieni tapahtuma, jossa kuudesluokkalaiset pääsevät päiväksi tutustumaan työelämään leikkiyrityksissä. Meidät haastateltiin sitä varten, jotta meille löydettäisiin sopivat ammatit ja tehtävät. Mikä pahinta, meitä ei haastatellut oma opettajamme, vaan rinnakkaisluokan, mikä pelotti minua silloin todella paljon. Muistan, kuinka en oikein osannut vastata joihinkin kysymyksiin kunnolla, ja se on jäänyt vaivaamaan minua vieläkin. Mietin vain, mitä ihmettä vastaisin niihin kysymyksiin nyt. (Spoiler: en päässyt kumpaankaan haluamistani ammateista, vaan jouduin toimittajaksi lehteen. Olin ehkä tehnyt virheen kertoessani silloin, että kirjoitan blogia, mikä varmaankin vaikutti päätökseen. Kuudesluokkalaisen Airin maailma musertui tuona päivänä, sillä hän ei ymmärtänyt, että opettajan valitsema ammatti oli hänelle ehkä paras koko Yrityskylän ammattitarjonnasta.) 
Mutta ei enempää lapsuuden traumoista, vaan tästä ensimmäisestä oikeasta työhaastattelustani. Aikaisemmin olin joutunut markkinoimaan itseäni vain puhelimessa tai kirjallisessa muodossa, joten nyt toiselle ihmiselle vakuuttavasti itsestäni kasvotusten kertominen tuntui todella erilaiselta. Jostain syystä, heti kun aloimme höpöttelemään minua ei enää jännittänyt. Tykkään puhua, itsestänikin, ja myymäläpäällikkö oli paljon rennompi kuin mitä odotin. Kun tajusin, että hänen työnsä ei ole arvioida sieluani ja merkitystäni tässä elämässä, rentouduin huomattavasti. Minun täytyi kertoa itsestäni aika paljon ja suurin haaste oli ehkä loppujen lopuksi se, että en jäisi jaarittelemaan tai pitämään pitkää monologia. Jossain määrin ainakin onnistuin vakuuttamaan hänet siitä, että minut kannattaa ottaa heille kahdeksi viikoksi töihin, sillä sain töitä. 

Helmikuussa eräs toinen kesätyöpaikkani varmistui, kun sain sähköpostia Kekkolan Kartanolta. Olin hakenut heiltä isospaikkaa kesän ratsastusrippileirille, jossa itsekin olin viime kesänä. Ripari oli yksi elämäni parhaista hetkistä, super ihanien ihmisten kanssa, opin paljon ja pääsin tutustumaan myös itseeni. Tietysti myös ratsastustunneista jäi paljon mieleen ja monet tehtävät kulkevat yhä arjessani mukana. Isoskoulutukseni alkoi loppuvuodesta ja suurin motivaattorini hetkinä, joina ei ole jaksanut yhtään panostaa siihen, on ollut toive siitä, että voin päästä ensi kesäksi takaisin Kekkolaan. Kekkola on aivan ihana paikka (ja ruoka!!), joten isosena sinne meneminen tuntuu hyvältä jatkumolta rippikoulumatkalleni. Tietysti ajattelin hakea myös Mäntsälään isoseksi, mutta kaikki riparit menevät osittain päällekkäin jonkun muun tärkeän jutun kanssa. Ensi vuonna sitten? 

Minulla on tällä hetkellä neljä kesätyötä. S-market, Kekkolan ripari, Sailan tallilla kolme kesäleiriä apparina ja kahden viikon työ Isin työpaikalla. Aikainen lintu madon nappaa? Toki suhteillakin on aina kesätyöhaussa paljon merkitystä. Kyselin Sailalta tuossa pari viikkoa sitten kesäleireistä ja kerroin, että mikään kesäkuun leireistä ei minulle onnistu. Hän kuitenkin antoi minulle kaikki leirit mihin minulla on mahdollisuus tulla, eli kaikki kolme heinäkuun leiriä. Kahden viikon jaksosta Isin työpaikalla en halua vielä kauheasti paljastaa, sillä siitä kirjoitan 100% varmuudella oman postauksen. Siitä tulee varmasti kesän vaikeimmat kaksi viikkoa, mutta myös todella hauskaa. Saan oppia paljon uutta itse työstä ja varmasti yrittäjyydestäkin. 





Alkuvuodesta ehkä rankinta, mutta myös hauskinta on ollut juurikin isoskoulutus. Syksyllä meillä oli kaksi viikonloppuleiriä, nyt keväällä yksi. Tammikuussa meillä oli isospäivä ja tämän viikon torstaina pop-messu kirkossa, johon tuli osallistua. Meillä oli tosiaan viimeinen isko-leiri muutama viikko sitten ja siitä tuli todella nostalginen olo. Meillä on vielä yksi isospäivä ja isoseksi siunaaminen edessä, mutta kyseessä oli tosiaan viimeinen yhteinen viikonloppu tuolla porukalla. Isko-leireillä ja isospäivissä harjoitellaan ryhmänohjaustaitoja muun muassa iltaohjelman muodossa, warttisten (lyhyt jumalanpalvelus) valmistelua ja pitoa sekä jumalanpalveluksen kulkua. Iskoa varten kirjoitimme myös omat saarnat, jotka palauteltiin joulu-tammikuussa. Itse kirjoitin tuomiosunnuntaista arvan valittua sen minulle aiheeksi. 
Iskossa parasta on mielestäni ollut se, että siellä saa olla oma itsensä ja heittäytyä juuri niin paljon kuin haluaa tai jos ei halua, niin ei tarvitse. Päivän kisoja ja leikkejä pääsimme testaamaan toisillamme niin, että viimeisen leirin lauantaina leikimme toistemme ohjaamia leikkejä ulkona loskassa lähemmäs kolme tuntia. Olo oli aivan kamala siinä vaiheessa, kun varasukkien varasukatkin olivat aivan läpimärät ja naama oli tulipunainen kaikesta juoksentelusta, mutta jostain syystä se oli ihan parasta koko päivässä. Sen verran tunnustusta täytyy ohjaajille ja isoskoulutuksen suunnittelijoille täytyy antaa, että se on ollut lähes yhtä ihana kokemus kuin itse rippileirini. 








Vuodenvaihteen jälkeen olemme Kakuttimen kanssa valmentautuneet ahkerasti Karon silmän alla ja olen Flikankin kanssa päässyt tekemään läpimurtoja. Isoin juttu on varsinkin Flikan kanssa se, että olen saanut paljon varmuutta omaan tekemiseen. Viime viikon lauantaina Flikalla oli todella hyvä ja rento päivä, joten pääsin vähän oikeasti työstämään sitä. Se oli todella mukava ja kuunteli niin, että tuntui siltä, että kyllä senkin sisällä hieno heppa asustaa. Ihan kuin sitä olisi tarvinnut joskus epäillä.

Kakutin kanssa taas otetaan välillä tosi hyviä harppauksia eteenpäin, mutta samaa tahtia tulee takapakkia. Milloin on mitäkin kevätvilliä, milloin jommalla kummalla tai molemmilla huono päivä tai ei vain muuten tule mitään. Olen viime aikoina ollut tosi hukassa oman istuntani kanssa, varsinkin ylävartalon. Olkapääni jäävät helposti lukkoon tai valuvat eteen, enkä sen myötä muista säilyttää joustavuutta kyynärpäissä. Laukassa taas en osaa istua satulaan, vaan leikin kenttäratsastajaa ja välillä meno näyttää ihmevaappumiselta. Luojalle kiitos siitä, että pääsen monta kertaa viikossa kahdenkin eri ihmisen silmien alle ratsastamaan ja saan apua ja ohjausta asian suhteen. Nyt kun pienimuotoisen valittamisen kanssa vauhtiin pääsin, minun on kuitenkin todettava, että suuri osa ongelmista ovat sellaisia, joita suuri osa ulkopuolisista ei huomaa. Itse olen kuitenkin todella kriittinen omasta tekemisestäni monien muidenkin ratsastajien tavoin, joten niitä tuntuu myös olevan hyvinkin paljon. Nyt täytyy vai saada lisää treeniä ja oppia hallitsemaan omaa kehoa paremmin siellä satulassa. Silloin, kun Kakut ei pompi ja loiki sivulle tai ylös tai matele menemään, se kuitenkin yleensä yrittää ihan täysillä. Optimistisesti uskon, että kyllä tämäkin vielä iloksi muuttuu.



sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Toiselle asteelle opiskelemaan


Aika on viimein tullut minullekin hakea opiskelemaan toiselle astelle, minun tapauksessani lukioon. Tai oikeastaan yhteishakuaika umpeutui jo 12. päivä, eli reilu viikko sitten.  Yhteishaussahan voi hakea siis lukioon tai ammatilliseen oppilaitokseen, mutta itse olen aina alakoulusta lähtien ollut varma menemisestäni lukioon. Olen aina ollut aika tunnollinen ja tapoihini kangistunut opiskelija, juuri sellainen jolle asiat menee paremmin päähän pänttäämällä kuin käytännössä tekemällä. Enhän minä edes osaisi valita mitä tutkintoa ja ammattia lähtisin opiskelemaan! Ja onhan se ylioppilaslakki aika hieno juttu.

Koska olen itse niin motivoitunut opiskelija, tarvitsen sellaisia ihmisiä ja ympäristöjä ympärilleni koulumaailmassa. Tämän takia olen hakenut pääkaupunkiseudulle (asun itse Mäntsälässä tällä hetkellä) hiukan korkemman keskiarvon ja kriiterien kouluihin, jotta pääsisin sellaiseen paikkaan, jossa on samanhenkisiä ihmisiä. Olen ala- mutta varsinkin yläkoulussa kamppailut paljon huonon työrauhan kanssa ryhmässämme sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät jaa samoja ajatuksia oppimisesta ja koulutuksen merkityksestä. Toivon, että lukiossa tämä muuttuu, päästessäni opiskelemaan yhtä motivoituneiden ja kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Tiedostan itse, että tarvitsen muutosta pystyäkseni oppimaan, varsinkin lukion vaikeammat asiat.
Valintoihini on myös vaikuttanut kulkuyhteydet. Näillä näkymin matkustan julkisissa noin kaksi tuntia päivittäin, mikä ei sinänsä minulle ole ongelma. Pystyn keskittymään junassa ja ratikassa ihan hyvin esimerkiksi koulujuttuihin, mutta halusin silti löytää mahdollisimman yksinkertaiset tavat päästä kouluun. Olen käynyt testailemassa matkat jo muutaman kerran vieraillessani kouluilla.


1. Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu (SYK), Lukion Lyhyiden Vieraiden Kielten linja (erityinen koulutustehtävä, 75 kurssia)
2. Kallion lukio, Lukion Ilmaisutaidon linja (erityinen koulutustehtävä, 75 kurssia)
3. Tikkurilan lukio, Lukio (75 kurssia)

Kutakuinkin tältä näytti opintopolku.fi:n sivu, kun olin siihen kohtaloni näppäillyt.


Hain ensimmäisenä vaihtoehtona SYKiin sen kielitarjonnan vuoksi. Itse olen aina ollut hyvin kiinnostunut kielistä; tähän mennessä olen opiskellut englantia, espanjaa, ranskaa ja ruotsia suomen lisäksi ja koen olevani niissä ihan hyvä. Varsinkin ranskasta olen kiinnostunut nyt todella paljon ysiluokalla, kun kasilla pohdin vain, miksi otin näin vaikean kielen pitkäksi valinnaiseksi.
No, miksi sitten juuri lyhyiden kielten linja? SYKissä ei tosiaankaan ole niin sanottua normaalia lukiolinjaa, vaan kaikki ovat kielipainotteisia. Siellä on lyhyiden kielten lisäksi myös A-kielen linjat (&IB eli International Business) englannille, saksalle, ranskalle ja venäjälle, jotka kaikki vaativat, että kyseinen kieli on A-kielenä (aloitettu alakoulussa). Minulla itselläni on vain yksi A-kieli, englanti, joka on varmasti kaikilla muillakin suomalaisilla, jotka hakevat nyt lukioon. Tämän takia, vaikka englannin linja minua kiinnostaakin, sinne on aivan liian kova kilpailu. Nousevan keskiarvorajankin takia, lyhyiden kielten linja on noista kahdesta se, minne minulla on mahdollisuus päästä.
Isosiskoni opiskelee tällä hetkellä SYKissä ensimmäistä vuotta A-venäjän linjalla. Hän on ylistänyt koulua niin paljon, että vaikka ensin se ei ollut minulla mielessä, päädyin sinne vierailemaan avoimien ovien päivänä. Paikkaa meille esittelivät pääasiassa tuutorit, mutta rehtorikin pääsi ääneen yhteisen kielilinjojen esittelyn aikana. Käyminen opinahjossa henkilökohtaisesti ja tutustuminen sen ihmisiin, sai minut aivan ihastumaan paikkaan. Keskustelin pitkät pätkät myös opinto-ohjaajan kanssa, joka kauheasti kannusti minua hakemaan SYKiin ja vakuutteli, että linjalla ei ole nii väliä, kunhan pääsee sisään. Jos pääsee, omaa lukujärjestystä voi sitten muokata sen mukaan, mitä kieliä haluaa.







Toisena vaihtoehtona minulla on Kallion lukio, joka oli aivan ensimmäinen lukio, johon tutustuin kunnolla viime vuoden puolella. Minulla oli vahva ajatus siitä, että haluan mennä Kallioon opiskelemaan kirjallista ilmaisua ja puheilmaisua, mahdollisesti myös mediaakin. Käydessäni tutustumassa paikkaan, sain kuulla rehtorilta, että lukiorakennus menee peruskorjaukseen ensi jouluna ja koulun toiminta siirtyy väistötiloihin Ruskeasuolle 1,5 vuodeksi. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Kuten aikaisemmin mainitsin, kulkemisen helppous on minulle tärkeää, enkä kauheasti haluaisi siitä joustaa, sillä tuleva koulumatkani on, tapahtui mitä tahansa, todennäköisesti paljon vaivalloisempi kuin jos menisin Mäntsälän lukioon. Joten, väistöön siirtyminen oli suurin syy siihen, miksi Kallio on minulla vasta toisena vaihtoehtona. En halunnut kokonaan kuopata ajatusta sinne pääsemisestä, mutta kun SYK tuli kuvioihin, tämä järjestys tuntui paremmalta, enkä pettynyt niin pahasti. Vanhempani tukivat mitä päätöstä tahansa, joten sain ihan itse heittää palloa minne halusin.

Kallion lukion hakukriteerit ovat hiukan erilaiset kuin muihin lukioihin, johon haetaan pelkällä keskiarvolla tai pääsykokeilla. Kallioon toimitetaan kunnon pinkka täytettäviä papereita, lomakkeita ja liitteitä:

hakulomake (täytetään perustiedot)
lomakkeet ja liitteet harrastuneisuudesta (omatoimiset ja ohjatut)
oma, vapaamuotoinen hakemus (kerrotaan itsestä ja miksi haluaa Kallioon opiskelemaan)
lausunnot kahdelta nykyiseltä opettajalta (minulla luokanvalvojalta ja äidinkielen opettajalta)
(alustavat kurssivalinnat)

Loppujen lopuksi papereita, jotka toimitin Kallioon ennen yhteishakuajan loppumista, oli todella monta. Ohje oli, että esimerkiksi harrastuneisuudesta täytyy kertoa kaikki mitä on ikinä tehnyt, monen vuoden harrastamisesta kaiken maailman kissanristiäisiin. Itselläni kertyi papereita muun muassa ratsastamisesta, joukkuevoimistelusta (lopetin aikaa sitten, mutta vanhatkin oli laitettava), nuorisovaltuustotoiminnasta, vapaaehtoistyöstä ja kirjoittamisestani. Toimitin myös näytteitä joistakin kirjoituksistani liitteinä luettavaksi. Laitoin lomakkeisiin myös paljon muuta, mutta en niitä kaikkia ja niiden järkevyyttä rupea analysoimaan. 



Oma hakemus oli ehdottomasti vaikein osuus koko prosessissa. Siinä oli tarkoitus kertoa itsestään ihmisenä ja opiskelijana, sekä selittää, miksi haluaa juuri Kallion lukioon. Itse kirjoitin sen yöllä, saadessani monen päivän tuskailun jälkeen viimein jonkinlaisen inspiraation (lisäksi, alkoi olla hiukan kiire lähteä palauttamaan papereita). Halusin kirjoittaa ensisijaisesti omasta ajatusmaailmastani ja siitä, millaisena ihmisenä näen itseni. Ajattelin myös sitä, miten itse näkisin itseni ulkopuolisen näkökulmasta. Ensin yritin todella paljon luoda jotenkin "hienompaa tekstiä", kunnes sanoja alkoi vain ilmestyä koneen ruudulle ja kirjoitin kirjoittamistani. Ymmärsin, että kertoakseni itsestäni, minun on kirjoitettava omana itsenäni. Olin hiukan hämmentynyt, etten ymmärtänyt tätä yksinkertaista seikkaa heti. Haluan jakaa teille pienen palan hakemuksestani, jossa selitän ajatuksiani kahden adjektiivin, joiden uskon kuvaavan minua,  kautta. "Kuvailen itseäni usein mielelläni positiiviseksi ja kunnianhimoiseksi persoonaksi. Peruajatukseni on yleensä, että mieluummin positiivisen kuin negatiivisen kautta. Tämä ajatusmaailma on helppo selittää, ja usein minulle aika vaivaton toteuttaa. Kunnianhimoisella taas on usein aika ikävä kaiku: kuin yrittäisi jotenkin päihittää aina muut. Minulle oma kunnianhimoni merkitsee unelmieni ja tavoitteideni saavuttamista. Kun on suunnitellut tekevänsä jotain erinomaisesti, se myös tulee tehtyä erinomaisesti tai ainakin hyvin lähelle sitä. Varsinkin koulumaailmassa tämä ajattelumalli on minulle hyvinkin tuttu, sillä vaadin itseltäni aina parasta mahdollista tulosta. Minussa on tietynlaista jääräpäisyyttä ja jaksamista yrittää niin kauan kunnes onnistun, oikeastaan kaikilla elämäni osa-alueilla. Olen siitä itse ylpeä ja mielestäni saankin olla, sillä en ole mikään "ei mitään nähtävää"-tyyppinen ihminen. Jokaisen täytyy saada rokata sitä mikä on ja olla itsestään ylpeä." 

Tämä postaus lähentelee loppuaan ja voin vain sanoa, että elämme jännittäviä aikoja. Sen verran vielä selitän, että tosiaan Tikkurilan lukiosta en sen takia ole sen enempää kirjoittanut, koska se on vasta viimeinen vaihtoehtoni, niin sanottu takaovi. Sitten, jos sinne päädyn enkä pääse kumpaankaan näistä lukioista, kirjoittelen siitä. Toivon kuitenkin, ettei siihen tilanteeseen päädytä, vaan edes jompikumpi näistä kahdesta ensimmäisestä toteutuisi. Se jääköön nähtäväksi.  

Kiitos Matildalle ihan huikeasta uudesta bannerista, onnistuit taas kerran kanavoimaan epäselvät selitykseni ja visioni, jota en itsekään vielä tuntenut, taideteokseksi. 

      

tiistai 26. helmikuuta 2019

Sanoja paperille

Viimeisimmän postauksen olen kirjoittanut kesäkuun puolivälissä 2018, rippileirini jälkeen. Kyseisen postauksen jälkeen on tapahtunut paljon huikeita, aikaani vieviä ja jopa pelottaviakin asioita. Muutaman huippukohdan mainitakseni; leiriavustajan urani Sailan tallilla, joka starttasi viime kesänä, vuokrahevoseni ja peruskoulun viimeinen vuosi. Ysiluokka on kaikella tapaa rasittanut niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta silti se on ollut tähänastisen elämäni parasta aikaa. 
Ajan löytäminen ei mielestäni ole oikeasti ollut suurin ongelma, vaan se, miten suunnattoman vaikealta ´uusi blogiteksti`-painikkeen painaminen on tuntunut. Mitä enemmän aikaa kului, sen vaikeammaksi kirjoittamisen aloittaminen muuttui. Valkoisen paperin pelko. Kaikki kirjoittaminenhan lähtee siitä, että on jotain sanottavaa. Jokin sanottava taas omasta mielestäni tulee siitä, että tietää mitä haluaa ja etenkin mistä haluaa kirjoittaa. Olen erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana etsinyt itseäni pikkuhiljaa muokaten ja myötäillen sitä ihmistä, kuka olen nyt ja kuka minusta tulee. Mainitakseni taas koulunkäyntini, ysiluokalla pohditaan paljon sitä kuka olen ja mikä minusta tulee, varsinkin oppilaanohjauksessa. Ja se on ensiarvoisen tärkeää. Ei vain tulevaisuuden valintojen ja halujen kannalta, vaan sen kannalta mitä tapahtuu nykyhetkessä. 
Nyt kun aloitin tämän kirjoittamisen, tuntuu että sanoja vain tulee. Uskon siis saavuttaneeni jonkinlaisen tavoitteeni, sillä olen saanut intoni kirjoittamiseen ja bloggaamiseen takaisin. Tiedän, että haluan jotain kirjoittaa ja että bloggaaminen on auttanut ajatusteni saamisessa ulos, ja kai ihan suomen kielen hyvässä hallinnassakin. Minulta kesti vain jonkin aikaa tajuta se. 



Koen, että jos aloitan nyt tarinoinnin elämäni nykytilanteesta, se täytyy aloittaa vuokrahevosestani. Hän on hyvin monipuolinen risteytysruuna Galetas, jolta säkää löytyy 163cm. Joinain päivinä Galetas on Kakut, toisina taas Kaapo, Kaapeli, Kaappis, Koni, Kapuccino tai vaikka ihan vaan Poika. Kakut on mukavan lehmänkirjava otus, jolta löytyy myös lehmien yleensä rauhallinen suhtautuminen elämään, mutta myös vauhtia, intoa ja jännitystä aivan tuttuja ja normaaleja asioita kohtaan. Sen kanssa voi treenata koulua, esteitä, lännenratsastusta, harrastaa maastakäsittelyä, ohjasajaa, ajaa kärryjen kanssa, maastoilla tai melkeinpä tehdä mitä tahansa. Itse en ole vielä sen selkään länkkäpenkin kanssa kiivennyt, mutta tiedän että sitäkin on harrastettu. Kaikkea muuta on kyllä kokeiltu, ilman varusteitakin olen jo ehtinyt suljetussa pyöröaitauksessa ratsastamaan. Yhteistyötä on siis tehty viime vuoden kesäkuusta asti. 
Meitä valmentaa tällä hetkellä koulussa ja esteillä oikeastaan joka viikko Karo, vaikka tosin ei olla lumien tultua päästy hyppäämään. Palattiin myös takaisin vanhalle tallille parin kuukauden jälkeen, missä ei esteitä ole. Se on todella sääli, sillä minäkin, vannoutunut kouluratsastaja, innostuin esteistä todella paljon. Nyt jo niiden takia odottelen lumien sulamista josko päästäisiin jonnekin pomppimaan. Loppukesästä hypättiin meidän omaa ennätystä 60-70cm ratana. Nyt kuitenkin sileiden treenillä olemme myös päässeet todella paljon eteenpäin ja minä oikeastaan olen oppinut paljon uutta Karon silmän alla. Kakutissa on super paljon potentiaalia, se on tullut tässä viime aikoina todistettua. Se kaipaa vain ulos kaivamista. 
Kaikkein tärkein asia, mitä olen oppinut Kaappiksen kanssa, on rohkeus ja itsevarmuus. Vaikka ei aina olisi varma siitä mitä tekee, ainakin hevosen pitää luulla niin. Minusta on tärkeää, että pystyy olemaan varma omasta ratsastuksestaan, koska sitä en todellakaan koskaan ole ollut. Tietysti olen tehnyt ja teen koko ajan virheitä hevosten kanssa, pieniä ja vähän suurempia, mutta tärkeintä on oppia niistä. Tie kehitykseen on aina kivinen ja kuoppainen, se on kyllä tämän kanssa huomattu. 





Oikeastaan paljon muita asioita selkeytyy minulle itselleni kuin teille lukijoillekin tässä kevään mittaan, joten voin niistä sitten enemmän kirjoitella. Esimerkiksi yhteishaku, jonka viime viikolla laitoin menemään eteenpäin. Yhteishaussa haetaan siis toisen asteen opintoihin, minä itse lukioihin. 
Leiriavustajuudesta voisin taas tarinoida luoja ties miten kauan, mutta siitä minua kiinnostaisi kirjoittaa ihan kokonaan oma postaus, jossa vähän kertoisin mitä siihen leirin pystyssä pitämiseen tarvitaan ja mitä minun työnkuvaani oikeastaan kuuluu. Uskokaa pois, paljon! Pääni oikein vilisee nyt postausideoita, mikä ehkä onkin ihan hyvä merkki. Ihan sellainen fiilis, kun olisi lapsi karkkikaupassa. 



sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Puolen vuoden matka

Puolen vuoden rippikouluhan oikeasti huipentuu siihen konfirmaatioon ja lopulta rippijuhliin. Itse olin jokseenkin valheellisessa käsityksessä vielä puolitoista vuotta sitten ajatellessani, että sitten sitä mennään rippileirille, tullaan kotiin ja saadaan rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Ehkä varsinkin nyt kun itse on rippikoulunsa ja konfirmaationsa käynyt, tajuaa, että kyllähän se työtä vaati. Kuitenkin, minun rippikouluni ennen leiriä ei sisältänyt ollenkaan tapaamisia muiden riparilaisten kanssa, sillä leiriläisiä oli minun leirilläni aivan ympäri Suomea. Kävin siis rippileirin Mikkelissä, Kekkolan Kartanossa, enkä omassa kotikunnassani, Mäntsälässä. Aloitan tämän postauksen puolen vuoden päästä, jolloin rippikouluni alkoi. 





Joulukuussa sain rippikoulupassini, joka erosi kotikunnassani käyvien passista sen verran, ettei minulla ollut kuin messukäyntejä (ehtoollisjumalanpalvelus), pop-messukäynti, juhlajumalanpalvelus sekä kaksi nuorten iltaa, jotka kävimme kaverini Annan kanssa Wanhan Avoimissa Ovissa, jotka siis pidetään Mäntsälän seurakunnan nuorten talolla, Wanhalla. Olimme ehkä molemmat hieman skeptisiä (mistähän lie johtuu?) sinne menosta, ja olimme menossa ns. pakosta. Kävi ilmi, että siellä oli oikeasti tosi mukavaa. Ensimmäisellä kerralla pelasimme muumi-aliasta ja muita pelejä papin ja muiden nuorten kanssa. Lisäksi tarjolla iltapalaksi oli laskiaispullia. Toisella kerralla sitten pääsimme maalaamaan ihan oikeista kananmunista pääsiäismunia. En ollut ennen maalannut pääsiäismunia, joten se oli todella jännää. Olin varma että onnistuisi rikkomaan munat tai kaatamaan maalia sinne tänne, mutta onneksi niin ei käynyt. Ohjaajat olivat tosi kärsivällisiä, ja saatiin molemmat kaksi munaa maalattua. En tiennyt myöskään sitä, että se olisi niin iso prosessi.

Olen oikeastaan koko pienen ikäni käynyt erilaisissa kirkon ja seurakunnan tapahtumissa, leireillä, kerhoissa, pyhäkoulussa yms. ja täytyy sanoa että oman kokemukseni mukaan kaikissa on ollut ihan super mukavaa ja ihmiset huippuja. Kaikkiin tuollaisiin kannattaa pyrkiä lähtemistä mahdollisimman avoimin mielin, riparille varsinkin.

 Tähän varsinaiseen rippikouluun ennen rippileiriä, kuului myös kasa erilaisia jumalanpalveluksia, pop-messusta pääsiäiskirkkoon ja ns. normaaleihin sunnuntaiaamun messuihin. Messut kestävät yleensä sen puolitoista tuntia ja siellähän oikeastaan vain istutaan, lauletaan, kuunnellaan, rukoillaan, sekä voidaan käydä ehtoollisella. Eli loppujen lopuksi paljon tärkeitä hommia! Itse en käynyt ehtoollisella ennen konfirmaatiotani ollenkaan. Jumalanpalveluksiin kuuluu tietysti aina myös saarna, joka oli kyllä rakennettu tosi helposti lähestyttäväksi. Pointseja niistä Mäntsälän seurakunnalle! Sitten luettiin myös kappale päivän evankeliumista ja lauleskeltiin seisten Jumalan Karitsa. Oikeastaan kaikissa jumalanpalveluksissa on sama kaava, ainakin sunnuntaiaamun messuissa.



pikkusysterit <3


Sitten päästäänkin jo rippileiriin, joka minulla oli 6.-15- kesäkuuta Kekkolan Kartanossa. Leiri oli Hirvensalmen seurakunnan järjestämä, mutta kartano on itseasiassa ratsastuskoulu, jossa järjestetään huippuvalmentajien viikonloppuleirejä ja ihan viikkotuntejakin eri opettajilla. Saavuimme leirille kaikki jo tiistaina 5. päivä, ja yritimme kaikki innossamme asettua taloksi huoneisiimme. Minä majoituin Malviina-nimisessä huoneessa kahden kaverini Annan (sama Anna joka aikaisemmin postauksessa mainittiin) ja Annen kanssa. Pääsimme kaikki myös juttelemaan samana iltana vähän ratsastuksenopettajan, Tiinan, kanssa, joka kyseli kaikkea hevoskokemuksestamme ja päätti meille hevoset keskiviikon tunnille. Ratsastimme kuuden hengen ryhmissä, ja ryhmiä oli neljä ja ne kiersivät. Eli, esimerkiksi kun keskiviikkona olin 1. ryhmässä eli tunti 13-14, torstaina olin 2- ryhmässä eli tunti 14-15 ja niin edespäin. Nelosen jälkeen tuli sitten luonnollisesti taas ykkönen. Lisäksi ne ryhmät joissa ratsastimme, olivat isosryhmämme. Olin Annan ja Annen sekä kolmen muun ihanuuden kanssa A-ryhmässä Nellan hellässä huomassa.

Yritän nyt jotenkin hahmotella teille jokaisen päivän ohjelman, vaikka minä hölmönä en ole tainnut koskaan ottaa siitä kuvaa, sillä se oli aina aulassa esillä hevoslistojen kanssa :)) Aikataulut siis noin-aikoja.

8.20 herätys
8.30-9.30 aamupala
9.30 lipunnosto
-> 11.00 oppitunti
pikkutauko
-> 12.30 oppitunti
12.30 lounas
13-14 1. ryhmän ratsastustunti/päivävapaa
14-15 2. ryhmän ratsastustunti/päivävapaa
15-16 3. ryhmän ratsastustunti/välipala ja lauluhetki
16-17 4. ryhmän ratsastustunti/isosryhmät,
17.00 illallinen
18.00 koonti (puhutaan päivän aiheista eli oppitunti)
19.00-> vapaa-aikaa, uimaan, saunaan, palju.. (usein alkoi jo ennen seitsemää)
20.30 lipunlasku, iltapala
21.00 iltaohjelma, iltahartaus, iltarukous
22.30 iltapesut ja-pusut
23.00 hiljaisuus

Tämäkin kaipaa ehkä hiukan selittämistä. Eli, jos ratsastaa kolmosryhmässä jää välipala ja lauluhetki väliin, mutta on kahden ensimmäisen ratsastustunnin ajan päivävapaa. Jos taas nelosryhmässä, on päivävapaa, mutta isosryhmä jää sinä päivänä väliin. Ykkös-ja kakkosryhmässä olevat osallistuvat kaikkiin ohjelmiin, mutta päivävapaa on lyhyempi.
Riparilla piti tietysti myös suorittaa ulkoläksyjä. Ne saatiin heti keskiviikkona ensimmäisellä oppitunnilla. Ulkoläksynä on Isä Meidän-rukous, pienoisevankeliumi (Joh 3:16), uskontunnistus, Herran siunaus ( Herra siunatkoon teitä ja...) sekä Kymmenen Käskyä. Ne pystyi suorittamaan papille tai isoselle. Itse onnistuin jotenkin suorittamaan ne heti torstain tunnilla, sillä olivat minulle kaikki jo aika tuttuja ja minulla on ainakin omasta mielestäni tosi hyvä muisti juuri tuollaisissa jutuissa. Neuvoni kaikille, joilla ripari on vielä edessä on, että kannattaa suorittaa ne mahdollisimman nopeasti pois alta niin ei ainakaan tarvitse niistä stressata. Kaikki meidän riparilla ainakin sai ne ajoissa suoritettua, joten ei sitä oppimistakaan kannata jännittää tai stressata.




Kuvassa Aapo ja Vilma :)

Riparilla meillä oli siis yhdeksänä päivänä ratsastusta, eli yhdeksän tuntia. Menimme enimmäkseen koulua, ja sitten meillä oli kaksi puomituntia ja yksi maasto. Riparin ratsastuksia rakennettiin tosi paljon ryhmän toiveiden mukaan, mikä oli tosi kivaa. Menin keskiviikkona ja torstaina Hanno-nimisellä aika kylmäverisellä ruunalla, joka ei ollut ollenkaan minun tyylinen. Se oli omalla tavallaan hyvin huumorintajuinen heppa, joka muodostuikin ripariryhmämme omaksi vitsiksi. Ratsastin Hannolla myös maaston jossa siltä kyllä löytyi vähän turhankin paljon vauhtia. Menin sillä myös kolmannen koulutunnin, jossa tehtiin väistöjä ravissa ja laukassa. Hannon kanssa ei sujunut mitenkään kovin hienosti, mutta tuli muutama onnistunutkin väistö.
Toisen puomitunnin menin aivan ihanalla Pätkiksellä, joka oli rautias aika kevyt heppa, rotua en nyt millään muista. Pätkis oli kyllä sellainen minulle sopiva menopeli, jolla menin myös koulutunnin, jossa tehtiin pidennyksiä ja lyhennyksiä. Ihan super hyviä tehtäviä! Laukoissa tehtiin verkkojen jälkeen niin, että jokainen tuli yksitellen Tiinan ympärille pääty-ympyrälle, jota sitten pikkuhiljaa laukassa lähdettiin pienentämään ja hevosta kokoamaan. Sain Pätkiksen tosi pikkuiselle voltille, vaikka se onkin ihan kunnon hevosen kokoinen hevonen.
Vastalaukka-tunnin menin Peikolla. Harmittaa hiukan, etten päässyt menemään sen kanssa enempää, sillä se oli aivan todella mukava. Teimme tosi kivaa tehtävää laukassa, pitkillä sivuilla laukan pidennys, sitten taas kootaan harjoituslaukkaan, kulmasta täyskaarto ja vastalaukkaa kulmaan asti, jonka jälkeen ravin kautta uusi laukka. Siten suuntakin vaihtui jokaisen pitkän sivun ja täyskaarron jälkeen. Peikko oli sinänsä aika yksinkertainen ja todella kuuliainen hevonen, mutta tuota tehtävää oli sen kanssa mukava ja mutkaton tehdä.
Meillä oli myös toinen vastalaukkoihin painottunut tunti, jossa mentiin itsenäisen verkan jälkeen kaikki isolle kahdeksikolle. Aloitimme kevyessä ravissa. Sen toinen puoli mentiin normaalisti asettaen ja taivuttaen sisään, ja toinen puoli sama asetus kuin aikaisemmalla puoliskolla, eli ulospäin. Menin kyseisein tunnin Hassella, joka oli myös ihan mukava menopeli, mutta ei ihan sataprosenttisesti kemiat ja visiot kohdanneet. Hassea piti verrytellä aika kauan, ennen kuin se alkoi taipua hyvin varsinkin ulospäin. Sitten nostettiin laukka ja sama homma. Menin ensin muutaman kierroksen laukkaa toisella puolella kahdeksikkoa, sillä puolella jossa taivutettiin sisään. Sitten lähdin vastalaukkaan ja muutaman kerran Hasse rikkoi, mutta toiseen suuntaan sujui paljon paremmin kun saimme molemmat homman jujusta kiinni.
Toisella puomitunnilla menin Touholla, ja meillä oli siis ihan kunnon radatkin pystyssä, mutta vain puomien kanssa. Touhon kanssa meni taas aika nätisti päin puuta. En saanut ollenkaan kiinni sen toiminnasta, Touholla tuntui olevan aika pitkät piuhat ja paikka paikoin oli jopa laiska. Kyseinen puomitunti oli ehkä jopa huonommin mennyt kuin Hannon kanssa menneet tunnit.


Pinni-mummo

Pätkis ja Jenna

Taru ja Pikku-Sera


Touho

Olivia ja hänen Pallo-poninsa

minä, Pätkis ja joku asia joka nauratti

Peikko

Iris ja hänen Goldinsa

Elle ja Hasse


Pallo

Hanno

Nalle ja Jenna

Susanna ja Cassu

Laura ja Peikko

Laura ja Peikko

Amanda H ja Pätkis

Elle ja Zorro

Ada V ja Pätkis

Elviira ja Hasse

Vilma ja Aapo

Amanda H ja Goofy

Susanna ja Noppis

Venla ja Hasse


Ripariin tietysti kuului paljon muutakin kuin vain ratsastelut ja ulkoläksyt. Meillä oli hyvää ruokaa, ihanaa henkilökuntaa, varsinkin pappi perheineen ja Kekkolan omistaja, super ihanat isoset ja yövahti sekä jotenkin kaikki oppitunnitkin tuntuivat todella kiinnostavilta. Kekkolan puitteista niin tallissa kuin itse kartanosta en voi sanoa tarpeeksi hyvää. Ihan unelmapaikka, jonne lähtisin koska tahansa uudestaan. Kiitos huikeasta riparista kaikille siellä olleille ja sen mahdollistajille!




torstai 14. kesäkuuta 2018

Tilannekatsaus

Alun perin minun oli tarkoitus tehdä jonkin näköinen päivitys tilanteesta ja kertoa vähän kuulumisia, mutta nyt yhtäkkiä ollaankin jo kesäkuussa. Aioin kirjoittaa postauksen ennen kuin lähden riparille, ja kertoa viimeisistä kouluviikoista ja kolmen päivän kesätyöjaksostani Kakkutalo Gilanissa Järvenpäässä. Onhan se parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Joten, tässä jotain viime viikoista.


Ennen koulun loppumista, olin siis seitsemän päivää Tuomalan koulussa suorittamassa vapaavalintaista tet-jaksoa. Harjoittelu meni todella kivasti, vietin eniten aikaa ykköskakkosten kanssa aikalailla kaikilla eri tunneilla. Tuomalasta voit lukea enemmän tästä postauksesta.
Koska kyseessä olivat koulun viimeiset kaksi viikkoa, oppilaat suunnittelivat ja harjoittelivat ahkerasti kevätjuhlaesityksiä ja tekivät kaikki vuoden vielä keskeneräiset työt loppuun. Auttelin eka- ja tokaluokkalaisia paljon matikassa ja olin lukutunneilla apuna. Kakkosluokkalaiset tekivät myös viikon aikana oppika-testin, joka sisälsi pääasiassa kysymyksiä tietotekniikkaan liittyen. Olin sen tekemisessä kahden oppilaan lukuapuna, sillä testi sisälsi 18 sivua ja aivan liikaa lukemista.. :D
Pääsin myös pitämään ykköskakkosille liikuntatunnit kahtena eri päivänä. Pääasiassa leikittiin, mm. purkkista, banaanihippaa, viimeinen pari uunista ulos-leikkiä ja pohjantuulta. Oli todella hauskaa! Ollessani välituntivalvojana yhtenä päivänä ykköskakkoset pojat opettivat minulle kaksi uutta leikkiä, nurkka- ja peilijussin. Leikin yhden erän mukana ja keskityin sitten taas lapsosten vahtimiseen. Lähes joka päivä harjoittelimme tai suunnittelimme kevätjuhlaesityksiä. Ykköskakkoset päättivät tehdä kaksi erilaista näytelmää; toinen kertoo eläimistä ja toisessa on aiheena kauhu. Heillä oli niin hyviä ideoita, että ihan harmittaa, etten nähnyt esityksiä juhlassa! Kolmosneloset taas tekivät oman elokuvan (vaiko parikin?) ja vitoskutoset videon leirikoulustaan.
Pääsin myös ykköskakkosten kanssa pelaamaan erityisopettajan luokse.
Kolmosnelosten ja vitoskutosten kanssa en päässyt viettämään ihan niin paljon aikaa, mutta tulin siihen tulokseen, että koulun juniorit tarvitsivat apuani eniten.



Kesälomaa edeltävällä viikolla olin Järvenpäässä Kakkutalo Gilanissa kesätöissä. Niin sanottuja puolia Gilanissa on kolme: myymälä, leipomo ja keittiö. Itse olin koko ajan leipomossa, tosin välillä vein kakkuja myymälän puolelle. Kakkutalo Gilanissa myymälän puolella on siis myös aamupala- ja lounasravintola seisova pöytä-tyylisesti. Lisäksi Gilanista tilataan paljon kakkuja ja muita leivoksia, joita siellä leipomon puolella juuri sitten taiotaan. Tein paljon juoksevia hommia, esimerkiksi täytin astianpesukonetta (siellä oli samantyylinen kuin kouluruokaloissa, jos tiedätte mitä tarkoitan), vein roskia, siivosin, kokosin kakkulaatikoita, ja sain auttaa voileipäkakkujen täytteiden tekemisessä ja niiden koristelussa. Kaikista rankin homma oli kuitenkin mansikat, joita yhdessä Kiian kanssa putsattiin ja pilkottiin varmaankin pari sataa kiloa!
Työajat Gilanissa olivat tosi kivat, sillä ensimmäinen vuoro alkoi noin puoli kuudelta, joten lähdimme Mäntsälästä viideltä aamulla ja heräsin noin tuntia aikaisemmin. Kuitenkin, tuntui että mitä aikaisemmin herää sen pirteämpi on iltapäivällä, kun tuntuu että päivää on vielä kauheasti jäljellä kun kotiin pääsi kahden aikoihin. Kaiken kaikkiaan Gilan oli ihan huippu kesätyöpaikka, jonne lähtisin heti vaikka uudestaan. Henkilökunta oli todella mukavaa ja pääsi auttelemaan paljon kaikessa. Ihan huippua, en voi muuta sanoa!




Kuvien pulan takia saatte pientä esimakua riparilta, jossa parhaillani olen. Postausta rippikoulumatkastani tulossa pian.